Alussa oli vaikeasti kääntyvä sana

Abstrakti

Miten suomentaa käsite, jonka tulkintahistorian ympärille kysymys elävän olennon arvosta on eurooppalaisessa ajattelussa kiertynyt? Jos lähdetekstin kieli ei osaa esineellistää muunlajisia eläimiä, saako myös nykysuomeksi puhua heistä niiden sijaan?

Artikkelini lähtökohta on uusplatonisti Porfyrioksen (n. 234–305) Sielullisten vahingoittamista vastaan -teoksen käännöstyön äärellä konkretisoitunut pulma. Teos on antiikin moniäänisen mutta fragmentaarisesti säilyneen eläinkeskustelun eräänlainen kooda: se lainaa edeltäjiään vuosisatojen ajalta ja väittelee näiden kanssa, ja osittain tekstin tilkkumaisuudesta johtuen sen avainkäsitteet liukuvat merkityksissään kääntäjän näkökulmasta ongelmallisesti. Tärkein näistä käsitteistä on mm. puhetta, lukusuhdetta, syytä ja järkeä merkitsevä logos.

Antiikin aikana vakiintuneen käsityksen mukaan oikeudenmukaisuus (tai sen puute) saattoi ulottua vain logoksella siunattujen osapuolten välisiin suhteisiin, ja juuri logoksen avulla ensin muutama kreikkalainen ajattelija ja myöhemmin eurooppalaisen filosofian ja teologian valtavirta piirsi käsitteellisen eron ihmisen ja muiden elollisten väliin. Syntyi ilmaus ta aloga zoa, ”logoksettomat eläimet” ja samalla eläimen käsite siinä ihmisen poissulkevassa mielessä, jossa nykysuomenkin ’eläin’ ensisijaisesti ymmärretään. Muiden eläinten käsitteellinen erottaminen ihmisestä – tai antiikin kontekstissa puhevaltaa käyttävästä vapaasta miehestä – tarjosi uudenlaisen perusteen ei-ihmisiin kohdistuvalle vallankäytölle.

Avaan artikkelissa omia suomennosvalintojani ja peilaan niitä logoksen käännöstulkintojen pitkään historiaan, joka samalla on muiden eläinten mielellisyyden, arvon ja lopulta itse eläimyyden kieltämisen historiaa. Tuon historian meidänpuoleisessamme päässä eläinten kommodifikaatio on läpäissyt yhteiskunnan niin tehokkaasti, että sitä on vaikea nykykielen normeista käsin haastaa.

Itse logos-sanan kääntämisen rinnalla ja siihen suoraan liittyen tarkastelenkin konkreettisena esimerkkinä ongelmia, joita suomen persoonapronominien nykynormitus tuo klassisen kreikan suomentamiseen. 1800-luvun jälkipuoliskolla luotu kirjasuomi korvasi kansankielen dynaamisen ja lajineutraalin pronominikäytännön staattisella kahtiajaolla ihmisiin (hän, he) ja muihin (se, ne). Modernisaatioon tiiviisti linkittynyt kirjakieliprojekti tuotti siis suomeenkin erottelun, jota antiikin logos-keskustelu pohjusti mutta joka paradoksaalisesti hankaloittaa saman keskustelun välittämistä suomen kielelle.