Työstäkieltäytymisen feministisestä potentiaalista

Abstrakti

Kapitalismissa työ on normi. Työssäkäynti on luonnollista, koko elämä hahmottuu siitä käsin. Työn ulkopuolinen oleminen sitä vastoin on ka­pitalismille ohimenevä ei-olemisen tila. Tämän asetelman murtamiseksi työstäkieltäytyjät pu­huvat yhteiskunnasta, jossa ”rehdisti” tehty työ, oma panos ja meriitit eivät määritä asemaamme, toimeentuloamme tai ihmissuhteitamme. Työstä­kieltäytyminen hahmottuu tilana, jossa elämästä nauttiminen loputtoman tuotteliaisuuden sijaan on keskeisin lähtökohta olemisen järjestämiselle. Tässä puheenvuorossani viittaan työstäkieltäyty­jistä puhuessani erityisesti Työstäkieltäytyjän käsi­kirjan (Kankila ym. 2019) esittelemiin ajatuksiin työstäkieltäytymisestä. Kirjan mukaan työstäkiel­täytyjää voisi pitää kapinallisena, joka pyrkii vas­tustamaan pääoman valtaa ja käyttämään työvoi­maansa kapitalistisen työn ja lisäarvontuotannon ulkopuolisiin tekemisen muotoihin. (Kankila ym. 2019, 208.)

Tässä puheenvuorossa tarkastelen kapitalis­mia yhteiskuntajärjestelmänä, joka markkinoi­den, sääntelyn ja talouspolitiikan lisäksi yllä-pitää myös moraalikäsityksiä, sosiaalisia suhteita ja valtiollisen vallan toimintaa. Ymmärrän kapitalismin marxilais-feministisistä ja postkoloniaalisista traditioista käsin, jolloin kapitalismi näyttäytyy yhteiskunta-, arvo ja talousjärjestelmänä, joka aina jo itsessään sisältää eriarvoistavia asetelmia. Näissä perinteissä kapitalismi nähdään rasistise­na (Gilmore 2006), heteronormatiivisena (Butler 1998), luokkajärjestelmään perustuvana (Fede­rici 1975), kyvykkyyttä korostavana (Kafer 2013) ja länsikeskeisenä (Kapur 2018; Spivak 1988) jär­jestelmänä. Kapitalismi ja siihen ehdottomasti kiinnittynyt palkkatyöinstituutio eivät kykene kannattelemaan kumouksellisten feminismien ajamaa muutosta, koska kapitalismi hyötyy eriar­voistavista järjestelmistä.

Työstäkieltäytymisen tarkasteleminen on mer­kityksellistä näin jälkikapitalistisen murroksen partaalla, kun yhtäältä ilmastokatastrofi ja toi­saalta työn prekarisoituminen ja eriarvoistumi­nen kiihdyttävät työinstituution kriisiytymistä. Palkkatyön murros näkyy silppu- ja pätkätöiden lisääntymisenä, edelleen jatkuvina sukupuolten välisinä palkkaeroina, tiettyjen alojen sukupuo­listumisena ja hoivatyön kriisinä (Jyrkinen ym. 2020; Hansen ym. 2020; Mulinari ja Selberg 2013; Näre 2013). Myös koronapandemia, lisääntynyt automatisaatio, informaatiotulva ja teknologinen kehitys luovat haasteita palkkatyön yhteiskunnal­liselle järjestämiselle. Teknologinen kehitys, in­formaatiovirrat tai automatisaatio eivät itsessään asetu palkkatyöinstituutiota vastaan, mutta ne muuttavat sen luonnetta. Pääoman kerryttämi­sen keinot ja työläisten riiston tavat muuttuvat, kun esimerkiksi informaatiossa on kiinni enem­män pääomaa kuin materiaalisissa tuotteissa.