Sosiologian vallankumous vai reduktionismin uudet vaatteet?

Bernard Lahiren Les structures fondamentales des sociétés humaines

Abstrakti

Eräs yhteiskuntatieteiden toistuvista kiistakysymyksistä on, pitäisikö niissä pyrkiä mahdollisimman yleiseen näkökulmaan, joka pätisi yhteiskunnasta riippumatta. Taustalla on nomoteettinen tieteenideaali, jossa pyritään määrittämään yleisiä lainalaisuuksia. Toinen kiistakysymys on, pitäisikö pirstaloituneissa yhteiskuntatieteissä tavoitella yhdistävää paradigmaa. Kiistoissa on kyse myös vanhasta vastakkainasettelusta yhteiskuntatieteiden ”humanististen” ja luonnontieteistä mallia hakevien lähtökohtien välillä. Debatti toistuu muuntuneessa muodossa säännöllisin väliajoin. Nykyään pohdintaan liittyy myös kysymys siitä, mikä on yhteiskuntatieteiden suhde muihin tieteisiin, kuten kognitiotieteeseen tai biologiaan.

Tunnettu ranskalainen sosiologi Bernard Lahire, joka toimii tutkimusjohtajana Lyonin École Normal Superieurin Max Weber-keskuksessa, on julkaissut massiivisen (lähteineen 970 sivua) teoksen Les structures fondamentales des sociétés humaines, jossa hän puolustaa nomoteettistä ja syntetisoivaa lähestymistapaa. Lahiren mukaan yhteiskuntatieteissä vallitsee ”kollektiivinen sokeus yleisille ihmisenä olemisen edellytyksille”, joka johtuu siitä, etteivät yhteiskuntatieteilijät tunne luonnontieteitä, ensi sijassa biologiaa. Biologia joko ohitetaan täysin tai otetaan vain annettuna taustana olettaen, ettei sillä ole merkittäviä vaikutuksia sosiaalisen elämän rakenteeseen. Lahiren pääteesi on tätä vastoin osoittaa ihmisen ja muiden eläinlajien sekä ihmisyhteiskuntien välisen vertailun avulla, että ihmisyhteiskunnissa ”on olemassa pysyvyyksiä, muuttumattomuuksia, yleisiä mekanismeja sekä ylihistoriallisia ja ylikulttuurisia imperatiiveja”. Lahiren mukaan avain ihmisyhteiskuntien vakioihin on ihmisen erityisluonne tietynlaisena eläinlajina. Tarkastelen tässä puheenvuorossa kriittisesti Lahiren teosta keskittyen sen pääargumentteihin.